Illuusioiden kuvavirta

Päivästä toiseen kaaosta ja paniikkia, vähiin hupenevaa aikaa. Kello kiiruhtaa eteenpäin kysymättä lupaa, vieden mukanaan menetettyjä tunteja. Pelkään, että aika loppuu kesken ja palkinto jää saamatta. Tarvitsen sitä. Se on viisi litraa suonissani ja se mikä rinnassani rummuttaa.

Sateen liukastamat kadut, kylmyys sormenpäissä. Yö tulee taas hieman aikaisemmin. Liikaa valvottuja öitä, olisiko jo aika pysähtyä? Värivalot sattuvat silmiin ja askeleet ovat uupuneet. Silti on jatkettava, en halua takaisin tyhjien seinien vankilaan. Haluan syyn hymyillä, muistaa millainen elämä on kauneimmillaan.

Haluan tuntea kuinka askeleet lyövät kipinää ja katsoa, kuinka koko maailma on hetken onnellinen. Kun saan sen kiinni, tiedän, ettei mikään muu tule koskaan täyttämään minua samalla tavalla. Se lyö yhteistä säettä sydämeni kanssa tämän maailman loppuu asti, enkä tiedä voinko koskaan rakastaa mitään muuta samalla tavalla.

© Dregenin fabosivu

Tämä on pelkkä alkusoitto.

Siirryn pelilaudalla eteenpäin. Seuraava ruutu, seuraava kohde. Yö on pimeä, tunnen sen myös sydämessä joka alkaa kerätä itseensä myrskyävän taivaan värejä. Hetken tuntuu siltä kuin seisoisin yksin lasikuvun alla, johon on alkanut ilmaantua säröjä. Vähitellen lasikupu vuotaa tyhjäksi, enkä voi estää sitä kaikkea katoamasta tyhjyyteen. Kun se tapahtuu, en enää tiedä, minne katsoa.

Tänään en ole surullinen, hymyilen ja kohotan maljan nykyisyydelle. Tulevaisuuden vuoro on myöhemmin.

Yritän pysyä laskuissa, mutta ilta hämärtyy ennen kuin se edes alkaa. Kontrolli pettää, tajunta katoaa. Ei tässä näin pitänyt käydä. Muistot ovat varisseet matkan varrelle, enkä enää muista mihin ne jätin. En tiedä mikä on totta ja mikä illuusiota. Nauran enkä edes aina tiedä mille.

Etsin seiniin kirjoitetuista viesteistä tulevaisuuttani. Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun tämä kaikki on ohi. Se on ajatus, joka nostaa minut maasta ja johdattaa eteenpäin.

Kirkas valo saa meidät pakenemaan. Istumme katukivetyksellä ja parannamme maailmaa. Kaadumme rullakolla, uimme vesilammikoissa ja makaamme maassa. Katse taivaassa ja mieli niin sekava, että luulemme putoavamme.

Jalat hapuilevat maata alleen, askeleen horjuvat. Edessä on pitkä tie ennen kuin voin nukahtaa. Joku jota en enää odottanut näkeväni jää katsomaan peräämme, ehkä vähän huolissaan.

Surrealistista tajunnanvirtaa, kuin olisimme pudonneet kaninkolon kautta Ihmemaahan.