Sivut

tiistai 28. tammikuuta 2014

Savuava maa

Tämä teksti syntyi sanataidekurssin kotitehtävästä, jonka aiheena oli kirjoittaa tavalla tai toisella kamalasta paikasta. Palaute oli aika positiivista, ainakin jos O___O -ilmeitä voi sellaiseksi tulkita. Itse tulkitsin, joten päätin jakaan tekstin myös blogissa.

***

Päättymätön, harmaan tuhkan ja pölyn rakentama autiomaa. Se vähäinen vesi, mikä täällä vielä virtaa on sulautunut yhteen maan kanssa ja muodostanut epäluotettavia, mutaisia soita joiden pohjana on puhtaaksi kalutuiden luiden muodostama matto.

Taivas on harmaa eikä katse kanna kauas sakean savuverhon keskellä. On hyvin pimeää, mutta se ei ole sellaista rauhoittavaa pimeyttä, joka on tehty yön mustasta silkistä. Tämä pimeys on loputon harmaa verho, kuin suuri varjo olisi laskeutunut maan ylle. Aurinko ei tuo säteitään tänne, aivan kuin sekin pelkäisi. Maassa voi erottaa liikettä. Tuholaiset, madot ja kuoriaiset, ei täällä mikään muu liiku. Ne tulevat kohti ja ryömivät ihoa pitkin elävästä lihasta hurmioituneina.

Ilma on raskasta hengittää, se on kauttaaltaan paksua savua ja tuntuu siltä kuin tunkkaista, kosteaa rättiä painettaisiin kasvoja vasten. Se tunne saa haukkomaan happea epätoivoisesti, mutta joka kerta tulee vain hengittäneeksi lisää savua ja sama kierre toistuu. Se on refleksi, mitä kipeämmin tarvitsee puhdasta ilmaa sitä epätoivoisemmin ja ahnaammin sitä etsii. Täällä sitä ei kuitenkaan ole, jokaisella hengenvedolla elimistö saa sisäänsä lisää myrkkyjä, jotka vähitellen syövät sitä sisältäpäin. Ilmassa leijuu mädän ja poltetun lihan haju, joka syöksyy hengitysteihin kuin hyökyaalto ja venyttää raajansa pitkälle, hyvin pitkälle kurottaen jokaiseen ruumiinosaan, levittäen löyhkäänsä.

Sakean sumun läpi voi nähdä kaupungin rauniot. Kaupungin, joka kauan sitten kohosi täällä kukoistavana ja kauniina. Silloin se oli täynnä elämää, mutta kukaan ei enää muista sitä. Nyt tämä maa on tyhjä ja hylätty. Jäljellä ovat vain maahan sortuneet kivitalot ja muurit, jotka aika on murentanut muodottomiksi.

Sitä toivoisi voivansa kääntää katseensa muualle ja unohtaa. Toivoa voi aina etsiä, mutta totuus on hyväksyttävä väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Täältä ei pääse pois.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti