Postiluukku rapisee ääntä, jota sen ei kuuluisi pitää. Uneen sekoittuu ääniä, joudun erittelemään langat toisistaan tietääkseni, mikä on totta ja mikä roikkuu unen jäljiltä vielä mukana. Luulisi sen pelottavimman olevan unen sivutuotetta, mutta juuri se on todellisuutta. Eteisen lattialle on syljetty varoitus.
Ajatus ei toimi. Pitäisi kai juosta, mutta uhraan aikaa tarpeettomalle. Villasukille, tossuille, sosiaaliselle medialle. Jopa pieni kipinä eksyy taskuun, vaikka juuri sitä tässä yritetään paeta.
Ovella käännyn kuitenkin takaisin. Ei enää huolta, joku on puhaltunut vaaran pois. Palaan takaisin kotiin, josta en halunnutkaan lähteä ja tuijotan keittiötasoja, pohdin niiden sotkuisuutta ja pelkään, että joku näkee. Talvitakki on kaikessa siinä ajatusten sekamelskassa unohtunut päälle, mitä jos sittenkin täytyy vielä paeta?
Tekisi mieli takertua johonkin, puhua siitä alkukantaisesta tunteesta jota en haluaisi tunnistaa sydämessäni. Samalla kiedon ajatuksiani huonoiksi vitseiksi, jotka kaikessa ristiriitaisuudessaan ovat tilanteeseen erittäin sopivia, toisaalta taas sopimattomia. Tuntuu hyvältä löytää jotain aihetta hymyyn, kun ei osaa mitään tavallista tehdä. Vaikka liekit ovat poissa, savu muistuttaa siitä mitä olisi voinut tapahtua. Eikä sitä pääse pakoon, se on pistävä ja läsnäoleva, kuin ei antaisi unohtaa.
Päivä etsii erikoisen alun jäljiltä tavallisia paikkojaan, asettuu niihin. Ehkä vain lohikäärmen poikanen harjoitteli, miten ollaan iso ja hurja ja yllätti itsensäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti