Aikuistu, kakara!

Usein ympärilläni varsinkin nuoremmat kaverit (terveisiä mussut) tuntuvat kuumottelevan vanhenemista ja sitä miten 'elämä loppuu'. Mikä on oma reaktioni siihen kaikkeen? No tämä:

Joo, itse en siis paljon jaksa ahdistua siitä miten lukema ikämittarissa nousee, se mitä elämässä haluaan tehdä ei juurikaan ole sidoksissa ikään vaan siihen, mihin itse pystyy ja on valmis. On myös asioita, joita en nuorempana voinut tehdä koska ikä ei riittänyt kaikkeen. Tietenkin meiksi on nyt kaksikymmentä-vitun-neljä joten on tässä jotain vastuuta elämässä pitänyt ottaa ja joutunut tiedostamaan, ettei kaikki putoa syliin taivaalta. Mutta muuten en paljonkaan jaksa pitää käytökselleni minkäänlaista rotia kunhan sillä ei satuta ulkopuolisia. Sillä oman kipukynnyksen koettelemisella ei puolestaan ole niinkään väliä.

Tietty lapsenmielisyys on ehdottomasti hyvä säilyttää läpi elämän. Monet tuntuvat luopuvan monista kivoista jutuista koska "heidän ikäisenään ei voi enää tehdä sitä ja tätä". Pieni seikkailuhenkisyys ja lapseninnostus tekee elämästä paljon makoisampaa. Itse suhtaudun kaikkiin rakastamiini asioihin äärimmäisellä innolla ja jos odotan kovasti jotain olen tavattoman täpinöissäni jo kauan ennen h-hetkeä, pälisen asiasta kaikille jotka vain pysyvät sen verran paikallaan, että voivat kuunnella ja fiilistelen muutenkin täysillä. Tietysti kun tavattomasti jotain odottaa niin päässä alkaa helposti naksua, mutta mitäpä pienistä.

Rakastan myös animaatioita ihan mielettömän paljon. Varsinkin vanhat kunnon käsinpiirretyt animaatiot ovat uskomattomia taidonnäytteitä, mutta nykyisin myös tietokoneanimaatioiden joukossa törmää todella henkeäsalpaaviin animaatiotyyleihin, jotka nostavat palan kurkkuun. Itselleni rakkaus animaatioon on niin peruskauraa, että välillä häkellyn miten jotkut pitävät niitä vain lasten juttuina, joita katsotaan vain silloin jos on nappulaseuraa mukana. Oma äitini on tästä aika täydellinen esimerkki eikä hän oikein jaksa ymmärtää, miksi se likka käy taas katsomassa niitä lasten elokuvia. Lisäksi jos katson vaikkapa YouTubessa sinne ladattuja vanhoja piirrettyjä sarjoja, elokuvia tai näiden yksittäisiä kohtauksia niin kommenteissa on yleensä vähintään yksi joka on kirjoittanu jotain tyyliin "Olen 13 ja tykkään tästä leffasta edelleen" aivan kuin he olisivat ainoita maailmassa. Ööö... Olen 24, monet suosikkielokuvistani ovat animaatioita enkä tiedä miksi sen pitäisi olla niin ihmeellistä. Tietysti makuja on monia ja tuskin vaikkapa Teletapit kauheasti omaavat pieniä lapsia laajempaa katsojakuntaa (vaikka mistäpä minä tiedän). Monet vain tuntuvat käsittävän animaatiot suorilta käsin lasten elokuviksi, vaikka parhaimmillaan ne voivat olla upeita draaman, musiikin ja taiteen taidonnäytteitä, jotka vetävät vertoja niille "oikeillekin" elokuville.

Koska pehmolelupose on must

Myönnettäköön, että lapsenmielisyyteeni liittyy aika paljon eskapismia enkä todellakaan usko, että olisin valmis perustamaan perheen ja hankkimaan punaisen tuvan perunamaineen. En usko, että tulen koskaan hankkimaan lapsia ihan vain senkin takia, etten näe itseäni äitinä. Tietenkään mitään varmaa en voi tässä ja nyt sanoa, mutta tällä hetkellä koko ajatus tuntuu äärimmäisen absurdilta. Itselläni on vielä kesken se vaihe elämästä, jolloin haluan mennä vapaasti ja seikkailla enkä näe sille loppua ainakaan vielä lähitulevaisuudessa. Ja vaikken koskaan muuttuisi, se ei haittaa minua. En sano, että oma elämäntapani olisi ainut ja oikea kaikille ihmisille, mutta minulle se on sitä eikä sen pitäisi kenenkään muun persettä kaivella. Jos en satuta ketään (vaikka äidille voikin tulla vähän paha mieli kun lapsenlapset jäävät saamatta) ja olen onnellinen, ei sen pitäisi olla keneltäkään pois.

Tästä tuli aika typistetty postaus koska muhin idean kanssa useamman päivän ja sinä aikana suurin osa asioista joita halusin sanoa karkasivat pois, mutta mennään nyt tällä. Lisäksi ohvina näin loppuun haluan sanoa, että meiksi löytyy nykyisin myös instasta joten jos kinostaa niin käykää katsastamassa virhepainos.