tiistai 15. tammikuuta 2013

Erään tarinan loppu

A/N: Oho, piti mennä nukkumaan, mutta sitten mun päässä tapahtu jotain jännää ja oli pakko nousta purkamaan se ulos. Jeee.



Sinä hymyilet niin kuin aina,
sanasi sotkeutuvat naurun säveleen,
ne sulautuvat yhteen, muodostavat kokonaisuuden,
joka niin kauan oli minulle rakkainta maailmassa.
Silmäsi tuikkivat hiusverhon takana,
niissä on lämpöä joka pitää minut turvassa pakkaselta,
suklaansävyjä, aamunkajon kultaisia renkaita.
Muistan kaikki ne kerrat kun yritin tavoittaa niiden katsetta,
se teki minusta onnellisen, kokonaisen,
sai tuntemaan, että kuulun jonnekin.
Elin siinä uskossa, että voisin jatkaa sitä ikuisesti,
siihen onnelliseen loppuun jota saduissa luvataan.
Kulkea perässäsi maailman ääriin,
tehdä kaikkeni saadakseni sinut hymyilemään,
että muistaisit minut edes hetken
ja antaisit minulle edes pienen roolin elämässäsi.
Sanat ovat valmiina kielelläni,
mutta en löydä sointua joka herättäisi ne eloon.
Ne pakenevat päivänvaloa, takertuvat paloiksi kurkkuuni.
Kyyneleeni ovat hopeista nauhaa kasvoillani,
niiden takana maailma leikkii surrealismia.
Hymysi muuttuu epävarmaksi, pää painuu sivulle,
esittää äänettömän kysymyksen.
Sanani vapisevat, kieltäytyvät asettumasta paikoilleen,
yrittävät peittää totuuden niin kauan kuin mahdollista.
Suljet minut halaukseen, annat sen kestää etkä kiirehdi pois,
se on enemmän kuin uskalsin toivoa.
Unohdun etsimään yksityiskohtia, tuoksuja ja tunteita,
pieniä asioita joita tallentaa sydämeeni,
jotain mihin turvautua, kun olet kaukana.
Ehkä mieleni kuiskailee toiveita korvaani,
mutta pystyn kuulemaan hiljaa lausutun kiitoksen.
Lähden pois särkyneenä, palasiksi hajonneena,
paloiksi, jotka varisevat taakseni jäävälle polulle,
niistä tulee muistoja, joita en enää koskaan saa takaisin
ja joita tulen kaipaamaan kauas ikuisuuteen.
Vaikka tiedän ottavani kurssin kohti parempaa,
kohti aikaa jolloin voi todella olla onnellinen,
en voi sulkea pois mieltäni nakertavaa pelkoa.
Pelkoa siitä, että vielä jonain päivänä sinä unohdat,
jätät minut yksin rakentamaan ikävästäni lauseita,
joita sinä et tule koskaan lukemaan.
Kun maailma on hiljaa, kerron tähdille haaveeni,
toiveen, että saisin vielä joskus tavata sinut,
katsoa silmiisi ja uskoa, että sinä sittenkin muistat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti