Olen kotoaan eksynyt lapsi,
paljasjaloin paikassa jonne en kuulu.
Vankina maailmassa jossa en voi hengittää,
paikassa jossa elämäni valuu hukkaan.
Karttaani on merkitty vain määränpää,
ei valmiita polkuja eikä oikoteitä.
Haluan nähdä kaiken polun varrelta, jonka itse rakennan,
matkallani tuntemattomaan.
Olen palapelin väärällä laidalla,
täällä kuu loistaa päivällä ja aurinko hallitsee yötä.
Katson tähtien muodostamaa hopeapolkua,
ja minä pyydän, vie minut pois.
Maailmani on rakennettu sanoista,
niiden varaan luoduista unelmista.
Ääneni on lepakon ulvontaa, kuolevaa luontoa,
vain paperilla pystyn kertomaan kaiken.
Kerran löysin elämääni palasen,
joka avasi oven seikkailuun.
Lähdin ihmeelliselle matkalle,
joka herätti minut eloon, opetti rakastamaan.
Käänsin selkäni polulta aikuisen,
säilytin nuoren sydämen, vapaan ja onnellisen.
Elämäni on vaaleanpunaisia purkkapalloja,
naurua tilanteissa joissa kuuluisi pysyä hiljaa.
Kerran joku toinen yritti kertoa tarinaani,
siitä muodostui valhe, rikkonaisia lauseita.
Vain minä tiedän totuuden ja vielä koittaa aika,
jolloin olen valmis jakamaan sen koko maailmalle.
Vielä kerran käännyn katsomaan taakseni,
nukkevaltakunnaksi kutistuvaa maailmaa.
Sen hajotessa pieniksi paloiksi pilvien sekaan,
tiedän olevani matkalla kotiin.
On sanoja jotka jäävät kertomatta,
yksityiskohtia jotka aikaa kadottaa.
Kerään muistojeni sirpaleita, solmin ne kultaisella nauhalla,
vien mukanani sinne minne unelmani johdattaa.
Unelmani hautautuivat hiljaisuuteen,
ne olivat iltasatuja joihin vain lapset uskoivat.
Tulevaisuuteni on kaukana taivaanrannassa,
lähtiessäni jätän maailmalle haalistuvat jalanjäljet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti