Ehkä tämä on sittenkin jonkin arvoista

Tervehdys kaikille tasapuolisesti. Tänään en jaksa olla erityisen luova ja kirjoittaa epäselvää, tekotaiteellista sanasotkua. Niin moni asia on kuitenkin nyt niin kivasti, että on pakko jakaa sitä edes jonkinlaisessa muodossa. Ihan itseänikin ajatellen, jotta voin joskus hamassa tulevaisuudessa mahdollisesti ahdistuneessa mielentilassa palata tähän hetkeen ja muistaa, miten valoisalta maailma näytti eräänä lämpöisenä päivänä kerran toukokuussa.

Ensinnäkin se, että on vihdoin lämmin eikä tarvitse varata viittä kerrosta vaatteita pikaistakin ulkona pyörähtämistä varten. Hieman kauhulla odotan toki niitä armottomia hellekelejä, kun aivot sulaa ja valuu korvien kautta pihalle, mutta ei anneta sen lannistaa. Kesä on tulossa ja meiksille se tarkoittaa festareita, jotka puolestaan tarkoittavat keikkarundia. Festareiden huonoja puolia ovat toki kaameat väentungokset, epävarmat sääolosuhteet ja safka, jossa on lisämausteena ruokamyrkytys. Nostan kuitenkin leuan pystyyn ja laitan rinnan rottingille, meiksi ei moisten pikkuseikkojen takia murru tai jää kotiin ruikuttamaan. Kaivan taisteluhenkeni ulos horroksesta, jossa se on koko talven rypenyt ja lähden tien päälle. Luvassa on suurenmoista musiikkia, armotonta hyppimistä ja riehumista, loistavaa seuraa ja varmasti röykkiö uusia, upeita muistoja ja ehkä myös uusia tuttavuuksia. Odotan rundille lähtöä ihan täpinöissä ja olen valmis ottamaan vastaan kaiken, mitä se tuo tulessaan. Niin hyvät kuin huonotkin asiat.

Eilen lähtiessäni koulusta ja seistätönöttäessäni Hertsikan metroasemalla satuin avaamaan Facebookin mobiililaitteellani (hehe sanavalinnat ja alituinen no-lifetykseni). Heti ensimmäisenä silmilleni pomppasi tieto, että Scorpions heittäisi ensi marraskuussa kokonaiset kolme keikkaa Suomessa. Scorpparit on meiksin yksi ehdottomista lempibändeistä ja jokusen keikan aikaisemminkin todistaneena voin sanoa, että siinä on livebändi vailla vertaa (jos Makkosia ei lasketa). Siitä asti kun bändi päätti sittenkin jatkaa lopettamisen sijaan, olen odottanut ukkoja takaisin tänne kylmään pohjolaan kuin kuuta nousevaa. En kuitenkaan osannut odottaa sitä tapahtuvaksi näinkin pian. Voitte siis vain kuvitella miten pahasti sekosin näistä erinomaisista uutisista. Ilmeeni mahtoi olla näkemisen arvoinen. Ensimmäinen vähänkään järkevä asia minkä kykenin tekemään oli soittaa pyllyparilleni ja ilmoittaa, että marraskuussa lähdetään uudestaan rundille. Pitää vain tehdä ahkerasti hommia, että tämän lystin toteuttaminen on mahdollista myös käytännössä.

Keikoilla ravaamisesta vähän muihin aiheisiin. Kouluvuoteni lähestyy nyt loppuaan, joten myös deadlinet romaanikässäireiden kanssa hulmahtaa upeen tuossa ensi maanantaina jolloin niiden pitäisi olla kustannustoimittajalla. No, en saanut omaani kokonaan valmiiksi koska innostukseni sen työstämiseen on vaihdellut aika roimasti kuluneiden kuukausien aikana ja tarina on lisäksi sellainen järkäle, ettei se ehkä ahkerammallakaan kirjoittamisella olisi tullut täysin valmiiksi. Kustannustoimittaja kuitenkin sanoi, että on ihan okei lähettä keskeneräinenkin käsis ja laittaa sitten vaikka lappua mukaan, jossa vähän availee tarinan aukkokohtia. No, tein työtä käskettyä ja kävin koko tekstiröykkiön läpi ja korjasin muutamia suurimpia epäkohtia sekä järjestin luvut oikeille paikoilleen. Eilen mennessäni koululle syömään ja tulostamaan tekstiä olin aivan paiseissa, kärttyinen ja ahdistunut. En oikein osaa sanoa miksi. Tuossa mielentilassa tuli myös kirjoitettua saatekirje käsikseni mukaan ja nyt jälkeenpäin vähän hävettää, koska siitä taisi tulla aikamoista vinkumista ja angstia, mutta ei voi enää minkään. Hioin tekstiä vielä hieman, esim. korjasin sen pienen kärpäsenkakkapräntin, jolla yleensä kirjoitan, lukukelpoiseksi (tylsä ja tavallinen times 12, rivivälillä 1,5) jolloin teksti katti kokonaiset 142 sivua. Alkaessani tulostaa räpellystä huono tuuleni kaikkosi aika mallikkaasti ja lähinnä vain hymyilin typerästi ja höpisin tulostimen ulos pullauttamalle paperipinolle jotain sen suuntaista kuin "Hihihihi, mun vauva <3". Että niin. Sujautin sitten rompun kahteen osaan jaettuna kirjekuoriin ja vein postiin. Nyt odotan aika vaihtelevilla fiiliksillä, millaisen vastaanoton tekeleeni saa. Iiiks. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta nyt on voittajafiilingit.

No, vaikka tuosta omasta kässäristäni ei mitään tulisikaan, niin on meillä ainakin luokan yhteinen antologia, johon jokainen on antanut jokusen oman tekstinsä mukaan. Tällä viikolla tekele lähti painoon jossa menee jokunen päivä, sitten vielä postitus johon menee jokunen päivä lisää. Viimeistään tämän kuun lopussa kirjojen pitäisi kuitenkin olla kätösissämme. On hienoa, että kuluneesta vuodesta jää jokin konkreettinen muisto ja että on varmasti olemassa edes jotain tekstiä meikäläiseltäkin, joka on päässyt kirjan kansien väliin. Vaikka kyseessä onkin vain parinsadan kappaleen omakustanne.