Jos nämä juhlat eivät koskaan päättyisi

Liitutauluun kirjoitetut viestit toivottavat minut tervetulleeksi. Olen tuntemattomalla maalla, joka nopeasti alkaa tuntua kodilta. Ulkona kesä odottaa oikeaa hetkeä polkea kevät maahan ja nousta valtiaaksi. Tieto siitä tekee minusta onnellisen ja haluan kaikkien näkevän sen.

Lähden tanssiin, täytän askelkuvioillani aution maan. Antaudun musiikin vietäväksi, tunnen itseni vapaaksi. Tänä iltana rakastun uudelleen, nauran meille koska näytämme varmasti typeriltä toisten silmissä. En pysähdy miettimään sitä, enkä myöhemminkään jaksa välittää. Elän täällä itseäni enkä ketään muuta varten. Ohitan ne joille en kelpaa, enkä käänny katsomaan perääni.

Kuljen ympyrää ihmisten keskellä, etsien hylättyjä laseja valmiina tarjoamaan niille uuden, rakastavan kodin. Etsin itselleni vapaan paikan, katson vieraisiin silmiin. Puhetta kiinalaisesta ruuasta ja hienojen ihmisten hämmentämisestä. Kädenpuristuksia ja unohdettuja nimiä.

Viisaat sanovat, että lahjoissa ajatus on tärkein. Yritämme luoda ihmeen suoraan seitsemännestä taivaasta, jonka maku veisi kielet mennessään jopa jumalten suista. Kuitenkin luukkua avatessamme näemme vain monsterin, jolla on karrelle palanut nahka ja sulaneet aivot.

Aluevaltaukseni jatkuvat. Kuljemme tuuliselle rannalle, yrittäen löytää varjojen keskeltä auringon koskettaman kohdan. Sellaisen paikan, johon kesä olisi jo saapunut. Suunnitelmia ja odotusta, menneisyyden muistelua ja lupauksia tulevasta. Luonto nujertaa meidät ja ajaa meidät takaisin pesäämme. Juhlat ovat vasta nuoret, ilta täyttyy musiikista ja ihmisistä. Osa heistä on tuttuja ja osa tuntemattomia. Tänä iltana haluan elää.

Uusi aamu on harmaa, kuin lupaillen sadetta. Vain rohkeimmat pisarat uskaltavat pudota alas ja piirtää tummia kuvioita asfalttiin. Vahdimme kellon liikkeitä, odottaen lupaa muodostaa sarja numeroita, jotka sillä hetkellä tuntuvat maailman tärkeimmiltä. Ne ovat kuin avainkoodi taivaaseen. Hetkeä myöhemmin ovelta kantautuvat äänet ovat kuin enkelten musisointia. Rasvakukkasin koristetut laatikot ovat pikalähetys taivaasta.

Jalkani ovat kuvakirja viikonlopusta. Lasken kahdeksaan. Mustaa, keltaista, sinistä, punaista ja violettia. Kuin taiteilijan siveltimen iholleni jättämiä kuvioita. Jälkiä, jotka haalistuvat ajan kuluessa. En tiedä uskonko muistinikaan olevan tarpeeksi vahva pitämään jokaista yksityiskohtaa elossa. Minulle jäävät kuitenkin kirjoittamani sanat.

Seuraavana aamuna tuntuu kuin sänkyni painovoimakapasiteetti olisi kasvanut vastustamattoman suureksi. En tiedä olenko uupunut hukkaan heitetyistä yöunista vai pelkäänkö vain palata arkeen, joka onnellisimpinakin hetkinä on vain varjo siitä, mitä kaikki voi parhaimmillaan olla.