Sanko päähän ja menoksi

Oho, panostin

Itse en viettänyt pääsiäistä munia maalaillen tai Jeesusta muistellen. Myöskään mämmiä en syönyt, omassa kulttuurissanihan oikea aika tuolle koiranpaskalle jota kai ruuaksikin voisi kutsua on heinäkuussa. Sen sijaan suunnistin lankalauantaina pitkästä aikaa Tavastialle tällä kertaa Hardcore Superstarin merkeissä. Edellisestä keikasta oli kulunut jo aivan liian kauan aikaa, joten voitte kuvitella miten täpinöissäni olin vaikka jos ihan rehellisiä ollaan niin en ole HCSS:ia vielä kovinkaan pitkään kuunnellut. Kaksi aikaisempaa keikkaa (Kotkan meripäivät 2011 ja Rockin' Hellsinki 2012) ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin tehneet tehtävänsä ja olen tullut aivopeseytyneeksi. Tai miksi sitä nyt tulisikaan sanoa... aivoista kun ei ole minkäänlaista tietoa tämän pääkopan sisällä.

Joskus puolitoistatuntia ennen ovien avaamista tapasin Itikan (= Satu) Tavastian edustalla. Oli muuten lahjakas ajoitus, saavuttiin nimittäin täsmälleen samaan aikaan paikan päälle joskin eri suunnista. Siinä sitten jonotusaika meni paskaa pölistessä ja ihmetellessä, miten suurin osa ympärillä olevista naamoista oli täysin vieraita vaikka yleensä on totuttu siihen, että tunnetaan liki kaikki vatipäät joita jonotuksessa pyörii. Meidän porukkakin oli jäänyt ties minne, joten keskityimme sitten apinoimaan keskenämme.

Taisin etukäteen sanoa jotain, etten ota HCSS:n keikalla mitään paineita eturivistä. Joo nii vissii joo, siellä taas takki lens niskasta ennen kuin oltiin edes sisälle päästy ja tavarat lensi narikkaan niin, että hyvä jos siinä ehti kissaa sanoa. Sen jälkeen pikatsuippailu välioville ja siellä taas jumitettiin joku hippasen alle tunti paniikkipaska perseessä. Hitsinpimpulat, niissä väliovissa ei ole mitään muuta logiikkaa kuin silkka sadismi ja viattomien ihmisten kiusaaminen. Lisäksi mulla on jokin merkillinen paha karma, että aina sillä sekunnilla kuin ovet avataan mun huomio hetken jossain muualla. Noo, eturiviin kumminkin selvisin joskin ihan sinne oikeaan kulmaan jos yleisöstä katsotaan. Hämmennyin muuten ihan sikana siitä, että catwalk loisti poissaolollaan. Jännä.

Kuis sit. Aika pian nousikin jo lämppäri lauteille joka tällä kertaa oli Baton Rogue Morgue. Mulla ei oikeastaan jäänyt bändistä mitään selkeää käsitystä, koko keikka taisi mennä lähinnä jäätäessä. Ei se niiden musa kai mistään huonoimmasta päästä ollut, muttei myöskään sellaista mikä olisi erityisesti mieleen jäänyt. Ulkoisesti bändi ei ainakaan ollut mitenkään kiinnostava, pikemminkin päinvastoin. Meiksissä meinaan heräsi välittömästi halu juosta karkuun niin, että hippulat vinkuu. En sit kuitenkaan viittinyt, kun oli kumminkin ihan jees paikka siinä. BRM ei kuitenkaan napannut, mutta kun otetaan huomioon kaiken maailman Anna Puut ja Fintelligensit niin oli se siinä suhteessa ihan jees lämppäri.

Lämppäri sitten suksi lopulta kuuseen lavalta tai minne lie ryyppäämään lähtivät ainakin sen jonkun niiden rivimiehen myöhäisemmästä kunnosta päätelleen. En enää muista soittiko kitaraa, bassoa vai suutaan, tunnistin sen lähinnä painovoimaa uhmaavista kengistä ja pulisongeista, joista näen takuulla painajaisia vielä ensi vuonnakin. BRM:n lähtöä seurasi sitten odotuksen tuskainen loppurutistus, jonka aikana vahdattiin silmä kovana kamojen roudausta ja odotettiin paskahalvauksen partaalla, milloin bileet pääsisivät lopultakin alkamaan.

Kuva © Satu

Pian sitten bileet pääsivät lopultakin alkamaan ja keikka lähti liikkeelle C'mon Take on Mellä. Ensimmäinen biisi meni aika liki sisäistäessä vielä mitä tapahtuu, mutta My Good Reputationin alkaessa sekosin täysin ja aloin hyvää vauhtia riehumaan niin, että hyvä kun ei hiukset lentäneet päästä. Oikeasti, sekosin ihan täysin tai sitten olen vain ehtinyt unohtamaan, millaiseen nosteeseen keikalla oikein pääsee. Tuossa lavan sivussa oli se hyvä puoli, että taaemmat rivit keskittyivät ryysimään siellä lavan keskivaiheilla joten meiksillä oli hyvin tilaa heilua kuin hullu, viskata kättä menemään ilmassa ja muutenkin hyppiä kuin vieteriukko. Tuli ihan syntisen kuuma ja hikeä puski virtana joka paikasta. Jos pääsisin riehumaan vastaavalla tavalla joka viikko niin ei tarvitsisi surra höllyvää vatsaa ja rupuista kuntoa. Tuona hetkenä tajusin lopultakin sen fiiliksen, jonka voi saada rakastamastaan urheilulajista. Keikoilla riehuminen on selvästi meiksin laji.

Last Call For Alcoholin aikana koitti jälleen se vaihe, kun bändi päätti nykäistä jonkun innokkaan fanin lavalle. Varmasti ihan sika siistiä nousta lavalle näin energisen bändin kanssa, harmi vain, ettei mulla tule koskaan ikinä milloinkaan riittämään pokka moiseen. Kateeksi kävi vielä enemmän, kun joku tuli tarjoilemaan lavalle kivunneella tytsylle ja bändille jekkupaukkuja. Kovasti toivoin, että niitä olisi jaeltu eturivillekin, mutta kaikkea ei voi saada. Toisaalta olin niin sekaisin pelkästä keikkafiiliksestä, ettei siihen alkoholia tarvittu, että olisin kiipeillyt pitkin seiniä.

Kuva © Satu

Olin onnistunut muuten ryysimään eturiviin joidenkin kahden likan väliin, jotka olivat ilmeisesti kiertäneet enemmänkin HCSS:n keikkoja, sillä encoren jälkimainingeissa muistaakseni Adde ja Vic hyppäsivät järkkärialueelle halaamaan noita ja siinä vaiheessa tuntui helkkarin hämmentävältä olla siinä kahden kovan fanin välissä tällaisena newbienä. Vicin halatessa toista noista tytöistä tosin sain itsekin pienen osan miehen kosketuksesta. Kai tuo ajatteli, että otetaan tuo yksi urpokin tähän mukaan, ettei se tunne oloaan yksinäiseksi ja laiminlyödyksi. Mutta tosissaan niin en ole noiden kahden saamasta erityishuomiosta katkera, kateellinen tai mitään, meiksistä se on oikeasti vain pirun siistiä. Varsinkin kun muistaa, miten paljon olen Makkosten keikoilla saanut huomiota osakseni. Musta on hienoa, että bändi ottaa huomioon faninsa, jotka käyttävät valtavasti rahaa, aikaa ja ruumiinterveyttä ravatakseen rakastamansa bändin keikoilla. That's the spirit! Propsit teille kahdelle, jos eksytte tätä hölötystä lueskelemaan.

Keikan jälkeen etsin Itikan käsiini ja keikasta edelleen täysin sekaisin rääyin tälle jotain epämääräistä willulanmöngerrystä purkaakseni tunteitani ja intoani. Jonkin aikaa jumiteltiin vielä Tavastialla ja lätistiin tuttujen immeisten kanssa, ennen kuin päätettiin läksiä lätkimään. Narikkajonossa pällistellessämme Itikan naama otti melkein osumaa jonkun tissien kanssa. Meistä se oli ainakin ihan sairaan hauskaa, kun jonkun randomin ohikulkijan tissit olivat yks kaks suoraviivaisesti tyrkyllä tuon silmien edessä.

Sellaista turinointia tällä kertaa! Pahoittelut sekavasta sisällöstä, pääkoppani ei taida vieläkään oikein sisäistää yhtään mitään saati sitten, että kykenisin tuottamaan viksua tekstiä. Oli kyllä ehdottomasti odotukset kaikin puolin ylittävä keikka! Kuka ties löydän itseni jo kesällä todistamassa HCSS:ia uudestaan joko Kivenlahdessa tai Saunassa, ken tietää.