Willun joulukalenteri: 22. luukku

Kova maa kasvatti heidät sotureiksi,
takoi kiivaan sydämen ja vahvan mielen.

Suonissaan muinaisten kuninkaiden veri,
niiden joita sankareiksikin kutsutaan.

Täynnä itsevarmuutta ja rohkeutta,
kuin mikään ei voisi heitä lannistaa.

Vain yhtä he katsoivat ylöspäin,
kunnioittaen, kuin isäänsä rakastaen.

He seuraavat häntä viimeiselle matkalleen,
taakseen katsomatta, pelkäämättä.

Rinnakkain he kohtaavat vihollisen,
sodassa valtakuntansa porteilla.
 
Aamunvalo kultaa nuolenkärjessä,
valuvaa hopeaa miekan terällä.

He nousevat muuriksi kuninkaansa,
taistellen kunnes pimeys heidät nielaisee.

Ilmassa soi kutsu horisontista,
maailmasta sumuverhon toiselta puolen.

Tuuli kuiskaa sen minkä sydän jo tietää,
tämä on heidän tarinansa viimeinen luku.

He lepäävät kuninkaansa vierellä,
kultaisilla vuoteilla vuoren sydämessä.

Haudoissa on kaatuneiden lasten nimet,
joista nykyisin sankareina puhutaan.



 Voi sun perkele... Taas myöhässä.

Willun joulukalenteri: 21. luukku

Oven kolahdus jättää taaksen kaiken,
kodin lämmön ja kiireettömän aamiaisen.
Vaikka en tiedä mihin polku edessäni johtaa,
on sydämeni kevyempi kuin vuosiin.

Olen riippakivi ja turha matkatavara,
erämaan sylissä eksynyt ja avuton.
Pelkään kohdata hänen katsettaan,
joka soisi minulle vihaa ja kylmyyttä.

Miekan valo luo sineä kallioon,
piirtää pienen esineen ääriviivat.
Poimin sen ja suljen taskuni turvaan,
omaksi salaisuudekseni, aarteekseni.

En ole niitä sankareita joista tarut kirjoitetaan,
sydämeni on pelokas ja kaipaa kotiin.
Hetken kuitenkin uskon olevani jonkin arvoinen,
kuninkaan sanat korvissani ja kosketus ympärilläni.

Maa on raunioita ja tuhkaa,
vain häilyvä muisto kaukaisesta loistosta.
Hän nousee portille toivon symboliksi,
tarinaksi jossa kuningas palaa kotiinsa.

Edessäni nousevat kultaiset vuoret,
joiden keskellä peto sylkee tulta ja tuhkaa.
Sen nahka on verenpunaisia suomuja,
jalokivistä kudottua panssaria.

Hän kutsuu minut luokseen, katsoo surullisin silmin,
lausuu ylistäviä sanoja ja kiitoksia joita en ansaitse.
Kyyneleissäni on raudan ja suolan maku,
etsiessäni hänen rinnastaan sydämen kadonnutta tanssia.

Sen kylmä pinta tuntui rohkaisulta taskun pohjalla, 
varastin aikaa vain ihaillakseni sen kauneutta.
Sen kumahdus lattiaan tuo mieleeni sotatorvet,
nyt olen vapaa elämäni suurimmasta kahleesta.

Löydän paikkani alta kultaisen purjeen,
aaltojen laulu muistoja kaukaisista sodista.
Kuljen vasten laskevaa aurinkoa,
viimeiselle seikkailulleni.



Hups olin myöhässä.

Willun joulukalenteri: 19. luukku

Hei kaikki kakkakorvat! Tänään on randomin paasauksen päivä. Ja ei, en ole vieläkään selvinnyt Hobitista. Milläs selviät kun piti käydä taas uudestaan kattomassa... oh-ho-ho-ho-ho.

Joskus viidennen luokan keväällä katsottiin koulussa Sormuksen ritarit. Rehellisesti sanottuna en ollut etukäteen järin kiinnostunut. Olin tuohon aikaan varustettu aika helvetinmoisilla ennakkoluuloilla, mutta päätin silti antaa leffalle mahdollisuuden. Hyvä, että annoin, sillä se mullisti elämäni perinpohjin. Tajusin katsovani yhtä vaikuttavimmista elokuvista ikinä ja ennakkoluuloinen pikku perseeni liittyi joukkoon, joka odotti seuraavaa osaa, Kahta Tornia, kuin kuuta nousevaa.

Siinä Sormuksen ritareiden ja Kahden tornin välissä tuntui asialliselta lukea myös se järkyttävältä tiiliskiveltä vaikuttava opus, johon elokuvat pohjautuvat. Kirjan hankkiminen ei sen suurempi kikka kolmonen ollut, sillä kirja lojui kotona isäukon tavaroiden seassa. Silloin yli kymmenen vuotta sitten sen sieltä otin, enkä ole sen koomin takaisin vienyt.

Myönnettäköön, että ensimmäinen lukukokemus oli haastava ja vei tuhottoman kauan. Silti kirja vaikutti johonkin syvällä sisälläni. Se oli eeppisintä ja kauneinta mitä olin siihen mennessä lukenut ja oikeastaan sille ei ole vieläkään löytynyt vertaistaan. Se oli hiottu niin pikkutarkaksi ja täydelliseksi, että maailmaan pystyi todella sulautumaan mukaan. Jokainen sana tuntui todelliselta, vaikka samalla se oli liian ihmeellistä ollakseen tästä maailmasta.

Kahlattuani Sormusten herran läpi, tuli aika tutustua myös Tolkienin muuhun tuotantoon ja pitkien odotusjaksojen jälkeen pääsi nauttimaan myös elokuvatrilogian seuraavista osista. Vielä tähänkään päivään mennessä niiden loisto ei ole haalistunut ja voisin sanoa rakkauden ennemminkin syventyneen. Voi sitä riemun päivää kun löysi trilogian extended editionit kaupan hyllyltä melkein laittoman halpaan hintaan ja sai haalittua ne omaan leffahyllyyn.

Tähän ikään mennessä on trilogian kirjaversio tullut luettua muutamaankin otteseen uudelleen läpi, eikä sen luoma lumous tunnu milloinkaan haihtuvan ja sen luomat tunteet ovat niin vahvoja, ettei uskoisi lukevansa sitä kaikkea uudelleen ties monennenko kerran. Itse olen aina pystynyt eläytymään kirjan maailmaan täydellisesti ja tuntuu kuin kulkisin Saattuen mukana pitkin kirjan sivuja ja kokisin sen kaiken itse. Kirjan loppupuolella tunnelma on niin haikea, että se on suorastaan ahdistavaa ja tuntuu kuin kantaisi sisällään jotain raskasta. Kun on päässyt viimeiseen sanaan ja sulkenut kirjan kannet, olo on epätodellinen, ahdistunut, surullinen ja onnellinen. Sitä ei oikein osaa ajatella, mitä tekisi seuraavaksi. Tavallinen elämä tuntuu tylsältä, harmaalta ja tyhjältä. Olen joka kerta huomannut jääväni janoamaan lisää eikä mikään muu kirja tunnu tarpeeksi houkuttelevalta. Tekisi vain mieli plarata takaisin kirjan alkuun ja aloittaa se kaikki alusta. Olen jo vuosia ollut sitä mieltä, että puheet kirjan paksuudesta ja sen tylsästä kielestä ovat silkkaa shaibaa. Kuten Tolkien itsekin totesi - kirja on liian lyhyt.

Olen paasannut tästä loputtomiin, mutta jo nassikasta asti olen halunnut kirjoittaa ja julkaista kirjan. Taru sormusten herrasta luultavasti kuitenkin löi sen lopullisen naulan arkuun, jättäen jälkeensä halun luoda jotain todella eeppistä ja ikimuistoista. Jotain, mistä ei selviäisi vain läpi selaamalla vaan joka herättäisi tunteita, pakottaisi lukijan välillä pysähtymään. En tosissani usko pystyväni luomaan mitään Sormusten herran tapaistakaan, mutta jos pääsen edes sadasosan matkaa siihen mitä se on, voin sanoa saavuttaneeni jotain merkittävää. Kirjoittajana Tolkien on minulle ehdottomasti suurin inspiraation ja motivaation lähde, joka on osoitus siitä, ettei tarvitse olla nuori ja nopea kirjoittaja luodakseen jotain suurenmoista. Tolkien on herättänyt minussa voiman paneutua kunnolla jokaiseen kirjoittamaani sanaan, halun käyttää runsaasti kuvailua ja kielikuvia ja maustaa teksti itsenilaiseksi.

Tällä hetkellä buumi tätä koko skenariota kohtaan on kovassa nosteessa, kiitos vastikään teattereihin ryysineen The Hobbit - An Unexpected Journey elokuvan. Tuntuu kuin sitä ei voisi katsoa tarpeeksi monta kertaa, eikä mikään leffa ole aikoihin herättänyt niin paljon tunnekuohua ja spekulointia kuin tämä pätkä. Ainoa keino jolla voin koeta selviäväni kokonaisen vuoden seuraavaa osaa odottaessa on se, että ramppaan mahdollisimman tiheään katsomassa tätä ensimmäistä osaa uudelleen ja uudelleen.

En välitä, vaikka muut pitäisivät minua tämän hypetyksen takia täysin aivottomana kampelana. Ehkä mä sitten olen sellainen. Kyseessä on kuitenkin itselleni tärkeä asia. Jotain, mikä on vaikuttanut valtavasti siihen millainen minusta on tullut, miten ajattelen ja millaisena näen maailman. Sen puolesta olen valmis uhraamaan aikaa ja rahaa, eikä se harmita meikäläistä pätkän... hobitin vertaa.

P.S. Mua ei kiinnosta sekään, ettei näillä postauksilla ole enää mitään tekemistä joulun kanssa.

Willun joulukalenteri: 17. luukku.

A/N: Mjoo-o. Kyllästyin jauhamaan jouluista shaibaa, joten keskityn ennemmin kirjoittelemaan jotain kivaa. Eeeen käy näistä läpi mitään sen kummempia analyyseja, tulkitkaa miten tykkäätte.
En tosin ole oikein tyytyväinen keskimmäiseen kappaleeseen, mutmut... Ensi kerralla paremmin.


I
Hiukset takkuisia nauhoja,
vaatteet tuulessa liehuvia riekaleita.
Väsyneiden käsien jännittämä jousi,
verinauhat hymyjä kynsien alla.
Lupaus kulkea ikuisesti rinnalla,
aina viimeiseen sotaan.
Vain hetken näitä polkuja kulkenut,
astuu suojaksi kuninkaansa.
Viimeinen osoitus uskollisuudesta,
ennen kuin nuoruuden hymy kuolee.
 

II
Vuosia vaeltanut halki pimeän maan,
sydämessään kutsu vuoren yksinäisen.
Kohtaa vihollisen kunnian haarniskassa,
ennen kuin maailma sulkeutuu pimeään.
Pohjoistuuli kertoo menetyksestä,
valtakunta jää ilman kuningastaan.
Syttyvät kultaiset soihdut,
jotka valaisevat hänen tiensä kotiin.
Vuoren sydämeen louhittuun saliin,
jossa hän lepää isiensä rinnalla.


III
Uupunut katse kohti taivasta,
hengitys tuskin väreitä ilmassa.
Punaisia puroja kasvoilla,
kuiskaus muodostuu huulilla;
"Aamu vie mukanaan tulen ja savun,
sen valossa kansamme palaa kotiin.
Paranee murtunut maa,
unelmat muuttuvat todeksi. 
Vaikka täällä on oman tieni loppu,
on se pieni hinta kodista ja voitosta."