Oven kolahdus jättää taaksen kaiken,
kodin lämmön ja kiireettömän aamiaisen.
Vaikka en tiedä mihin polku edessäni johtaa,
on sydämeni kevyempi kuin vuosiin.
Olen riippakivi ja turha matkatavara,
erämaan sylissä eksynyt ja avuton.
Pelkään kohdata hänen katsettaan,
joka soisi minulle vihaa ja kylmyyttä.
Miekan valo luo sineä kallioon,
piirtää pienen esineen ääriviivat.
Poimin sen ja suljen taskuni turvaan,
omaksi salaisuudekseni, aarteekseni.
En ole niitä sankareita joista tarut kirjoitetaan,
sydämeni on pelokas ja kaipaa kotiin.
Hetken kuitenkin uskon olevani jonkin arvoinen,
kuninkaan sanat korvissani ja kosketus ympärilläni.
Maa on raunioita ja tuhkaa,
vain häilyvä muisto kaukaisesta loistosta.
Hän nousee portille toivon symboliksi,
tarinaksi jossa kuningas palaa kotiinsa.
Edessäni nousevat kultaiset vuoret,
joiden keskellä peto sylkee tulta ja tuhkaa.
Sen nahka on verenpunaisia suomuja,
jalokivistä kudottua panssaria.
Hän kutsuu minut luokseen, katsoo surullisin silmin,
lausuu ylistäviä sanoja ja kiitoksia joita en ansaitse.
Kyyneleissäni on raudan ja suolan maku,
etsiessäni hänen rinnastaan sydämen kadonnutta tanssia.
Sen kylmä pinta tuntui rohkaisulta taskun pohjalla,
varastin aikaa vain ihaillakseni sen kauneutta.
Sen kumahdus lattiaan tuo mieleeni sotatorvet,
nyt olen vapaa elämäni suurimmasta kahleesta.
Löydän paikkani alta kultaisen purjeen,
aaltojen laulu muistoja kaukaisista sodista.
Kuljen vasten laskevaa aurinkoa,
viimeiselle seikkailulleni.
Hups olin myöhässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti