Hei kaikki kakkakorvat! Tänään on randomin paasauksen päivä. Ja ei, en ole vieläkään selvinnyt Hobitista. Milläs selviät kun piti käydä taas uudestaan kattomassa... oh-ho-ho-ho-ho.
Joskus viidennen luokan keväällä katsottiin koulussa Sormuksen ritarit. Rehellisesti sanottuna en ollut etukäteen järin kiinnostunut. Olin tuohon aikaan varustettu aika helvetinmoisilla ennakkoluuloilla, mutta päätin silti antaa leffalle mahdollisuuden. Hyvä, että annoin, sillä se mullisti elämäni perinpohjin. Tajusin katsovani yhtä vaikuttavimmista elokuvista ikinä ja ennakkoluuloinen pikku perseeni liittyi joukkoon, joka odotti seuraavaa osaa, Kahta Tornia, kuin kuuta nousevaa.
Siinä Sormuksen ritareiden ja Kahden tornin välissä tuntui asialliselta lukea myös se järkyttävältä tiiliskiveltä vaikuttava opus, johon elokuvat pohjautuvat. Kirjan hankkiminen ei sen suurempi kikka kolmonen ollut, sillä kirja lojui kotona isäukon tavaroiden seassa. Silloin yli kymmenen vuotta sitten sen sieltä otin, enkä ole sen koomin takaisin vienyt.
Myönnettäköön, että ensimmäinen lukukokemus oli haastava ja vei tuhottoman kauan. Silti kirja vaikutti johonkin syvällä sisälläni. Se oli eeppisintä ja kauneinta mitä olin siihen mennessä lukenut ja oikeastaan sille ei ole vieläkään löytynyt vertaistaan. Se oli hiottu niin pikkutarkaksi ja täydelliseksi, että maailmaan pystyi todella sulautumaan mukaan. Jokainen sana tuntui todelliselta, vaikka samalla se oli liian ihmeellistä ollakseen tästä maailmasta.
Kahlattuani Sormusten herran läpi, tuli aika tutustua myös Tolkienin muuhun tuotantoon ja pitkien odotusjaksojen jälkeen pääsi nauttimaan myös elokuvatrilogian seuraavista osista. Vielä tähänkään päivään mennessä niiden loisto ei ole haalistunut ja voisin sanoa rakkauden ennemminkin syventyneen. Voi sitä riemun päivää kun löysi trilogian extended editionit kaupan hyllyltä melkein laittoman halpaan hintaan ja sai haalittua ne omaan leffahyllyyn.
Tähän ikään mennessä on trilogian kirjaversio tullut luettua muutamaankin otteseen uudelleen läpi, eikä sen luoma lumous tunnu milloinkaan haihtuvan ja sen luomat tunteet ovat niin vahvoja, ettei uskoisi lukevansa sitä kaikkea uudelleen ties monennenko kerran. Itse olen aina pystynyt eläytymään kirjan maailmaan täydellisesti ja tuntuu kuin kulkisin Saattuen mukana pitkin kirjan sivuja ja kokisin sen kaiken itse. Kirjan loppupuolella tunnelma on niin haikea, että se on suorastaan ahdistavaa ja tuntuu kuin kantaisi sisällään jotain raskasta. Kun on päässyt viimeiseen sanaan ja sulkenut kirjan kannet, olo on epätodellinen, ahdistunut, surullinen ja onnellinen. Sitä ei oikein osaa ajatella, mitä tekisi seuraavaksi. Tavallinen elämä tuntuu tylsältä, harmaalta ja tyhjältä. Olen joka kerta huomannut jääväni janoamaan lisää eikä mikään muu kirja tunnu tarpeeksi houkuttelevalta. Tekisi vain mieli plarata takaisin kirjan alkuun ja aloittaa se kaikki alusta. Olen jo vuosia ollut sitä mieltä, että puheet kirjan paksuudesta ja sen tylsästä kielestä ovat silkkaa shaibaa. Kuten Tolkien itsekin totesi - kirja on liian lyhyt.
Olen paasannut tästä loputtomiin, mutta jo nassikasta asti olen halunnut kirjoittaa ja julkaista kirjan. Taru sormusten herrasta luultavasti kuitenkin löi sen lopullisen naulan arkuun, jättäen jälkeensä halun luoda jotain todella eeppistä ja ikimuistoista. Jotain, mistä ei selviäisi vain läpi selaamalla vaan joka herättäisi tunteita, pakottaisi lukijan välillä pysähtymään. En tosissani usko pystyväni luomaan mitään Sormusten herran tapaistakaan, mutta jos pääsen edes sadasosan matkaa siihen mitä se on, voin sanoa saavuttaneeni jotain merkittävää. Kirjoittajana Tolkien on minulle ehdottomasti suurin inspiraation ja motivaation lähde, joka on osoitus siitä, ettei tarvitse olla nuori ja nopea kirjoittaja luodakseen jotain suurenmoista. Tolkien on herättänyt minussa voiman paneutua kunnolla jokaiseen kirjoittamaani sanaan, halun käyttää runsaasti kuvailua ja kielikuvia ja maustaa teksti itsenilaiseksi.
Tällä hetkellä buumi tätä koko skenariota kohtaan on kovassa nosteessa, kiitos vastikään teattereihin ryysineen The Hobbit - An Unexpected Journey elokuvan. Tuntuu kuin sitä ei voisi katsoa tarpeeksi monta kertaa, eikä mikään leffa ole aikoihin herättänyt niin paljon tunnekuohua ja spekulointia kuin tämä pätkä. Ainoa keino jolla voin koeta selviäväni kokonaisen vuoden seuraavaa osaa odottaessa on se, että ramppaan mahdollisimman tiheään katsomassa tätä ensimmäistä osaa uudelleen ja uudelleen.
En välitä, vaikka muut pitäisivät minua tämän hypetyksen takia täysin aivottomana kampelana. Ehkä mä sitten olen sellainen. Kyseessä on kuitenkin itselleni tärkeä asia. Jotain, mikä on vaikuttanut valtavasti siihen millainen minusta on tullut, miten ajattelen ja millaisena näen maailman. Sen puolesta olen valmis uhraamaan aikaa ja rahaa, eikä se harmita meikäläistä pätkän... hobitin vertaa.
P.S. Mua ei kiinnosta sekään, ettei näillä postauksilla ole enää mitään tekemistä joulun kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti