maanantai 1. lokakuuta 2012

Purkkapalloperhe monsuunimetsässä

Heps kukkuu ja hurlumhei, kaikenkarvaiset lukijat ja ohikulkijat! Nyt olisi pitkästä aikaa uuden keikkapostauksen vuoro, ottakaa siis mukava asento ja laittakaa popparit valmiiksi. Tällä kertaa jorailtiin Espan lavalla viime viikon torstaina ja keitäs muitakaan oltaisiin oltu katsomassa kuin Makkosia. Kyseessä oli DNA:n kyhäilemä ulkoilmakonsertti uuden iPhonen kunniaksi, joskin minulla ja rakkailla turvenuijillani oli ihan omat juhlimisenaiheemme joten paskat mistään uusista luureista. Niin, kyseessä siis todella oli ulkoilmakonsertti... keskellä syyskuuta. Ja tietysti Pekka Pouta lupasi mukavat mustat pilvet torstain kohdalle.

Torstaina lähdin koulusta suoraan keskustaan rautsikalle, jossa Roxx jo odotteli. Kävimme pikaisesti täyttämässä kahvivarastomme ennen kuin lähdimme talsimaan kohti Esplanadin puistoa. Siinä sivussa jauhoimme kaikkea paskaa ja pupulini lahjoi minua Jenkkilän tuliaisilla. Aikamme öristyä totesimme, että paskaako siinä sisätiloissa pyörimään. Tuli siis aika laahautua kohti vaaravyöhykettä.

Selvisimme Espalle aika hyvin siihen nähden, ettemme osaa yleensä suunnistaa yhtikäs mihinkään. Lavan luota löysimme muutaman tutun kakkapyllyn, joiden seuraan sitten jäimme turisemaan. Kauhuksemme saimme tietää, että lavan edessä oleva aidattu alue penkkeineen kaikkineen oli varattu kermaperseisille VIP-vieraille ja koska meillä ei sattunut roikkumaan kaulassa nimeltä mainitsemattoman yrityksen lahjoittamia muoviläpyskiä, joutuisimme seuraamaan keikan aidan toiselta puolelta. Helvetin kaukaa lavasta toisin sanoen samalla kun herrasmiehet rouvineen istuvat penkeillä juomassa pontikkaa taskumatista ja seuraavat show'ta, josta eivät tajua rotan pierun vertaa. Ei tuntunut reilulta ei. Ei ehditty turhan kauan siellä karsinassa edes istua, kun joku täti-ihminen tuli ajamaan meidät helvettiin sieltä. Ei siinä muukaan auttanut kuin rakentaa uusi leiri aidan sille puolelle, jossa ruoho oli vähemmän vihreää. Funtsimme aluksi, että menisimme aidan sivulle jotta olisimme lähellä lavan reunaa, mutta jäimme sitten kuitenkin portin viereen josta oli suora näköyhteys kaukaisuudessa häämöttävälle lavalle. Mikä oli loppujen lopuksi vain hyvä, kun otetaan huomioon myöhemmät tapahtumat.

Angstasimme jonkin aikaa tihkusateessa (oikeasti en enää muista satoiko tuossa vaiheessa vielä mitään, tihkusade vain sopii hyvin yhteen tuon angstaamisen kanssa), mutta mieli nousi kuin koiran häntä kun huomasimme bändin ukkojen käppäilevän meitä kohti. Steve oli viettänyt muutamaa päivää aikaisemmin synttäreitään ja tunnollisina pikku fanityttöinä olimme muistaneet herraa pienellä lahjapaketilla ja tässä olikin oiva tilaisuus antaa lahja itse sankarille.

Roxx kaivoi lahjan laukkunsa uumenista ja kirmasimme hippulat vinkuen hobittimme luo. Oli aika huvittavaa kun Makke tuli siinä meitä vastaan ja teimme taktisen väistöliikkeen ja kiersimme herran eri puolilta. Sentään viitsimme huikata nopeat tervehdykset olkamme yli... Voi jumpe, mahtoi olla kehvon näköistä. Steve kuitenkin oli synttärisankari, joten sanoisin hänen ansainneen jakamattoman huomiomme tällä kertaa täysin perustellusti. Eli juups, saimme iskettyä taidokkaasti muovipussiin paketoidun lahjamme oikeisiin kätösiin ja mieltä lämmitti nähdä, että lahja ainakin huvitti pikkumiestä suuresti. Siinä tuijottaessani Steveä sydämen kuvat silmissä tajusin, että joku koputtelee minua olkapäähän. Käänsin päätäni kukamitähäh -fiiliksillä ja kappas keppanaa, Dregenhän se siinä seisoi minua taputtelemassa. Tervehti ja kyseli kuulumisia. Olin niin hölmistynyt, etten ole edes varma mitä pirua tulin vastanneeksi. Seriously, what the actual fuck? Luulisi jokaisen kyllin fiksun tässä vaiheessa yrittävän vain hipsiä vähin äänin ohi... Mutta en valita, en todellakaan. Oli oikein huomaavaista, suloista, ihanaa jajaja... Oksennan sydämiä.

Kuva © DNA
Ukkojen kadottua palasimme takaisin leiriimme ja angstimme oli kadonnut kuin juoppo Alkoon. Aloimme säätää kaikkea omaa, örisimme typeriä, leikimme kameroilla ja aiheutimme joko ikuiset traumat tai päivän naurut jollekin järkkärille. Luultavasti molemmat. Ainakin kun se sanoi meille, ettei soundcheckin aikana saa kuvata niin selitettiin, ettei me toki mitään sellaista vaan ennemminkin voitaisin ottaa ämpärit joihin voisimme kuolata kaikessa rauhassa. Järkkäri-setä oli aivan ihana ja lähti juttuun mukaan ja demonstroi aiheuttamaamme mielikuvaa pitelemällä näkymätöntä saavia käsissään ja oli kuolaavinaan sinne. Oikein hilpeää.

Kuten sanottu, seuraavaksi oli luvassa soundcheck. Roxxia lainatakseni tuntui siltä, että oltaisiin sen yhden ilmaisen keikan sijaan saatu puolitoista. Seottiin soundcheckin aikana kuin kirpun puremat apinat. Hypimme ja pompimme ylös alas ja itse innostuin lopulta loikkaamaan Roxxin selkään ja seuraamaan maailma sieltä ylhäältä käsin. Siinä sitten Roxx painoi menemään samalla kun itse keskityin kailottamaan sulosointuisella äänelläni:
"I believe I can flyyyyyyyy...."
Eikä kukaan tietenkään katsonut meitä oudosti.

Joo, soundcheckin loputtua suvaittiin vähän rauhoittua. Pikku hiljaa loputkin rakkaat nilviäiset alkoivat valumaan paikalle ja sadekin yltyi mukavasti kunnon monsuuniksi siinä illan edetessä ja pimeyden laskeutuessa. Oli DNA:sta sentään jotain hyötyä ja jaoin oman käden oikeudella ihmisille sadetakkeja pahvilootasta, jonka joku oli jättänyt käteni ulottuville. Näytettiin niissä koltuissa ihan vaaleanpunaisilta purkkapalloilta. Kuis sattukin meikällä oli myös vaaleanpunainen sateenvarjo joka sopi mainiosti illan kuosiin. Kieltämättä jossain vaiheessa sade, kylmä, nälkä ja kusihätä alkoivat hieman vituttamaan, mutta ennemmin olisin selkääni ottanut kuin poistunut mihinkään muutamaa metriä kauemmas. Eli tulppa rakkoon ja valitus roskiin.

Kuva © DNA
Vähän ennen kymmentä keikka korkattiin tutulla introlla, joka kuulosti entistäkin rakkaamalta kun sitä ei ollut taaskaan vähään aikaan kuullut. Sadekin osoittautui lopulta ihan hyväksi jutuksi, sillä sen ansiosta hienommat ihmiset eivät viitsineet tulla Kappelista ulos VIP-alueelle. Niinpä portti avattiin ja todelliset fanit laskettiin irti. Ennätysvauhtia siepasin roinat mukaani ja syöksyin vesimutasorahiekkapaskasotkun halki lavan luo Steven puolelle. Koska olen itsekin hobitin mitoissa, en normaalissa asennossa nähnyt mitään lavan tapahtumista. Siispä kallistin pääni takakenoon ja hypin koko keikan ajan kuin vieteriukko. Pää takakenossa ollessa oli se paska juttu, että kaikki sadevesi iskeytyi vasten rillejä jolloin en nähnyt yhtikäs mitään. Siispä rillit oli pakko feidata, vaikka olenkin sokea kuin kaihinen myyrä. Onneksi olin niin kiinni lavassa, ettei kamalasti tarvinut tihrustaa ja ihmetellä mitä siellä tapahtuu. Joku voisi kuitenkin kehittää ne lasinpyyhkijät kakkuloihin.

Keikka oli aivan uskomaton ja hyvässä mielessä uudenlainen kokemus. Vettä ropisi niskaan kuin Esterin perseestä ja niskaa jomotti, mutta makkosenergian raivolla jaksoin riehua ja huutaa keikan viimeiseen hetkeen asti. Aivan loistavaa! Tällä bändillä on takuulla maailman upein ja teräksisin fanikunta. Hajotkaa te, jotka istuitte siellä sisällä kahvikuppostenne äärellä.

Kun bändi oli kadonnut takahuoneen puolelle, kirmasimme vettä valuvina ja märiltä nakeilta haisten lavan toiselle puolelle kärkkymään josko joku jätkistä uskaltautuisi vielä ulos sateeeseen. Meitä oli siinä pikkuinen joukkue ja kun ketään ei näkynyt muuten kuin oven raosta, päätimme laulaa kauniissa enkelikuorossa Happy Birthdayn Stevelle. Oli surullista, ettei Steveä muistettu mitenkään keikan aikana, muttaaa... Tämä oli jotain spesiaalia kun jäljellä oli vain kourallinen uskollisimpia faneja. Lallattelustamme selvästi otettu Steve uhmasi sadetta ja tuli henkilökohtaisesti tervehtimään meitä.

"I love you guys!"


Kuva © DNA
Ah. Jotain niin täydellista. Tönötettiin siellä kuin tatit paskassa, mutta ei sillä väliä. Tämän bändin takia mitä vain, milloin vain, mihin vain ja näin päin pois. Olen ehkä hullu kun jaksan ravata pitkin Suomea ja tulevaisuudessa ehkä myös Suomen ulkopuolella katsomassa samaa bändiä, mutta eikös rakkaus ole hulluutta? Harva asia antaa mun elämään niin paljon sisältöä kuin tämä bändi. Hienoja muistoja, uusia paikkoja, seikkailuja, rakkautta, hulluutta ja mikä tärkeintä - paljon uusia kavereita. Miten moni loistava öttiäinen multa olisikaan jäänyt tapaamatta, ellen olisi päättänyt alkaa raavaamaan Makkosten keikoilla. Meitä yhdistää rakkaus suurenmoista bändiä kohtaan, mutta ollaan kuitenkin kaikki erilaisia omia persooniamme joilla on omat unelmansa ja rakkautensa, joista yksi meitä kuitenkin yhdistää. Itselleni tämä sekalainen seurakunta on kuin toinen perhe.
Mutta hempeilystä takaisin syystulvaan. Pian tuon viimeisimmän episodin päätteeksi päätettiin Roxxin kanssa hilautua juna-asemalle ja sieltä kohti Pasilaa joka nykyisin myös Willulana tunnetaan. Emme ehtineet kauas tarpoa, kun jokin musta kirmasi ohitsemme. Se oli Tiina. Kertoo varmaan jotain mun ja Roxxin rupuisuusasteesta, kun lähdettiin mestoilta ennen sitä duracellpupua, muttei sitten edes ehditty samaan junaan kuin se. Selvisimme kuitenkin hukkumatta.

Kämpillä kuoriuduimme ulos märistä kledjuistamme ja ripustimme ne kuivumaan pitkin vessaa, joka oli oikeastaan aika venkan näköistä. Nälkä kuitattiin terveellisesti isoilla paloilla omenapiirakkaa, jonka olin hätäpäissäni edellisenä iltana vääntänyt koska totesin, että kuollaan nälkään ellei kämpiltä löydy yöllä mitään mutustettavaa. Samalla suunniteltiin marras-joulukuussa edessä olevaa rundia ja muisteltiin menneitä kuvien tsekkailun muodossa.

Hahha! Märät kledjut
Seuraavana aamuna herääminen oli helvetinmoista tuskaa. Unta oli pallossa liian vähän, olo oli paskainen ja koko raatoni huusi niskan johdolla hoosiannaa. Panadol, kahvi ja omenapiirakka kuitenkin paransivat suurimmat vaivat.

Kiitos kaikille ihanille papanaisille keikkaseurasta. Kiitos myös DNA ja Makkoset tästä masokistisesta ulkoilmakeikasta kaatosateessa syksyn keskellä. Kuka mahtoi olla se sadistinen paskiainen joka tämänkin keksi?

4 kommenttia:

  1. Vittu mä rakastan sua xD Sun vertaukset on ku suoraa jostaa Maggosuuden pyhästä kirjasta. Kuolen. :'D

    Katosi kuin juoppo alkoon.<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aaawww, kiitos musmus :3
      Maggosuuden pyhä kirja :'DD That's it. Nyt mul on romaanin aihe tälle vuodelle xDD

      Poista
  2. Nään jo sieluni silmissä uutuuskirjan kaupan hyllyssä: Maggosuuden pyhä kirja sun muita Willun vertauksia :D Mut ootte kyl aivan loistavia paskaperseitä muistakaa se ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, myyntiennätyksen menee rikki ja pesen kaikki Sofi Oksaset mennen tullen xD
      Sullakin on loistava paskaperse <3
      Oikeen pimeessä hehkuu.

      Poista