Ennen kuin voit kulkea omaa polkuasi, sinun on löydettävä sen alku

Arki on saapunut kaupunkiin. Kadut ovat lämminsävyisten lehtien valtaamat, päivät ovat kylmiä. On niin paljon sanottavaa, mutta en löydä oikeita sanoja. Valkoisiksi jäävistä papereista tulee painjaisiani. En löydä polkuni alkua. Miten voin kulkea polkuni loppuun, jos en edes pääse astumaan sille? Itsevarmuus on katoava luonnonvara, tällä alueella se on jo sukupuuttoon kuollut. Elämä ei ole enää auringon juhlaa. Tanssi on vaihtunut raskaisiin askeliin. Pelottaa, en halua ajatella niitä asioita, jotka ovat järsineet kotikolon ajatusteni nurkkaan. Jos epäonnistun siinä mikä tässä maailmassa on minulle yksi tärkeimmistä asioista, mitä minulle jää? Se on rakentanut ison osan elämästäni, löysin sen jo tavatessani yksinkertaisia sanoja vanhassa Aapisessa. En ole koskaan satuttanut ketään fyysisesti, ajatukseni kuitenkin ovat raiskanneet ja riepotelleet ihmisiä. Ihmisiä, joita ei oikeasti ole. Ihmisiä, jotka elävät vain omassa pikku leikkimaailmassani. Aloitin sen jo ensimmäisen luokan tarinavihoissa, sadistinen pikku paska. Se avaa minulle portteja, pääsen kokemaan asioita jotka ovat mahdottomia harmaassa todellisuudessa. Pääsen tekemään asioita, joihin minulla ei oikeasti olisi rohkeutta. Tämä on elämäntapa, ainut työhön rinnastettava asia josta osaan nauttia. Etsi sana ja toinen, yhdistä ne lauseeksi. Täydennä, etsi sopivia koristeita, somita ne tarinan joukkoon. Mitä muuta voisin tehdä? Hajottaa tehtaiden koneet? Kaataa kahvit asiakkaan prässätyille housuille? Antaa väärän summan vaihtorahoja? Olen kävelevä räjähdysvaara. Minun on onnistuttava. Sanojen muodossa voin luoda haluamaani kaaosta, haaveilla, unohtaa, suututtaa, tappaa. Sekavia ajatuksia.

Vanha kotikaupunki. En muistanut sen olevan niin pieni. Jokainen katu on tuttu, rakennukset pieniä ja harmaita. Tunnen sen kuin omat taskuni, se on täynnä kauniita muistoja. Side on kuitenkin katkaistu, eikä leikkauskohta edes kirvele. Vain harvoin sana koti eksyy enää mukaan ajatuksiin ja sanoihin. Olen jättänyt sen taakseni, siellä ei ole minua varten enää muuta kuin muistot ja rakkaat ihmiset. Oli ihanaa istua pitkästä aikaa näiden ihmisten kanssa, jotka on tuntenut jo monien vuosien ajan. Puhuminen oli helppoa, kerrottavaa oli paljon. Palasimme menneeseen, mietimme mitä meistä on tullut. Nauroin vatsani kipeäksi, ikävä on kuitattu taas hetkeksi. Voisinpa tällaiset hetket tallentaa ja kokea myöhemmin uudelleen. Kuitenkin lähtiessäni, kun katselin junan ikkunan takana juoksevia maisemia, tiesin olevani matkalla kotiin.

Kaipaan väsyneitä jalkoja ja jäisiä sormia. Niitä tunteja, jotka vietämme istuen kylmässä maassa virtsaputkentulehdusta kerjäten. Sitä, miten unenpuute saa pään sumeaksi ja täyttää sen värien ilotulituksella. Kaipaan sitä odotuksen sykettä rinnassa, joka on ladattu jännityksellä josta huokuva voima on niin vahva, että melkein oksettaa. Kaipaan niitä tuttuja kasvoja, jotka ovat osa seikkailujeni satukirjaa. Kaipaan sitä, miten väsymys puree jutuilta poikki päät ja hännät. Haluan istua kuraisella viltillä, syödä kohmeisia eväitä ja hengittää tupakan savua. Kuin kodittomien juoppojen eväsretki. Mustalaisleiri. Surrealistinen seikkailu omassa abtraktissa ympäristössämme, jossa tapahtuu absurdeja asioita. Samalla laskemme minuutteja, jotka venyttävät itsensä ikuisuudeksi. Eleganssi on seuraava hitti ja seiskan pihtaaminen kuuluu kuvioon. Kuinka monta perhettä yksi ihminen voikaan omistaa?